Kuten aiemmista blogi-kirjoituksista huomaamme, useimmat opettajat ovat niitä oman kruunun kiillottajia ja marttyyripuurtajia. Pahoitteluni jo tässä kohtaa mahdollinen negatiivinen sävy...
Edellisessä työyhteisössäni oli vallalla vahvasti omalla tontilla pysyminen ja sen pitäminen "puhtaana". Siellä ei otettu riskejä, siellä ei epäonnistuttu. Olin kyseissä paikassa ensimmäistä kertaa töissä heti valmistuttuani ja puhkuin nuoruuden intoa ja halusin jakaa oppimaani. Vanhempi opettaja tuli sanomaan, ettei ole hyvä jaella ideoitaan julkisesti, koska joku saattaisi VARASTAA ne tai vielä pahempaa, entä jos ideasi ei olekaan hyvä ja teet itsestäsi pellen?!?
Yhteistyön onnistumiseen vaikuttavat todella monet seikat; erilaiset persoonat, erilaiset työurat ja työyhteisössä vallitsevat normit. Odotan innolla kuinka uusi OPS otetaan tuolla vanhassa työpaikassani vastaan ja kuinka yhteistyö lähtee toimimaan. Edelleenkin koen joissain tilanteissa epävarmuutta onnistumisestani, kukapa ei tuntisi. Koen yhteistyön useimmiten hyvin hedelmällisenä ja se tuo työskentelyyn niin monia eri näkökulmia, mutta taistelen silti ajatusteni kanssa: onko ideani varmasti hyvä, kehtaanko nyt sanoa sen ääneen?
Olen miettinyt yhteistyövastaisuutta paljon, mikä estää yhteistyötä etenkin niin sosiaalisella alalla kuin opettajuus? Onko taustalla epäonnistumisen pelko vai pelko kunnian menemisestä jollekin toiselle. Perinteinen opettaja on hyvin nöyrä ja tekee työtään kutsumuksesta. Hän haluaa kannustaa vanhempia yhteistyöhön, suosii moniammatillista vuorovaikutusta, mutta toisillemme olemmekin susia?
Olemme asuneet neljä vuotta ulkomailla ja olen täällä päässyt tutustumaan moniin eri koulukulttuureihin. Perinteisenä kaavoihinkangistujana pahoitin alussa mieleni, koska kouluissa toimittiin mielestäni väärin... Olen kuitenkin oppinut kääntämään takkiani tarvittaessa ja huomannut, että asioita on mahdollista tehdä monella eri tavalla oikein, oppia toisten virheistä ja onnistumisesta, mahdollisesti jalostaa omia ajatuksia niiden pohjalta. Odotan innolla palaamistani "normaaliin työelämään" ja oppimaan uutta, mutta kyynikkona en voi välttyä ajattelemasta: kauanko purjehdin vaalenapunaisessa pilvipurressani?!? Kuinka kauan menee siihen, että joku vanhempi opettaja kiskaisee minut alas. Teenkö itsestäni pellen? Annanko naiivina toisten varastaa hyvät ideani vai ovatko no sittenkään niin hyviä?!?
Aurinkoista ja yhteistyörikasta päivää teille kaikille,
Eini
Upea elämänmakuinen teksti, joka saa ajattelemaan ja vahvistamaan myös omia toimintamalleja. Ryhdyin miettimään, mikä yhteisön toimintakulttuurissa rakentaa lopulta virheiden tekemisen pelon? Miksi jokainen ei saisi olla välillä ihan rauhassa vaikkapa pelle? Virheet ovat osa oppimista. Koulussa opettajien pitää oppia siinä missä oppilaidenkin.
VastaaPoistaToivottavasti saat rauhassa säilyttää uuden avarakatseisuuden jokaisessa tulevassa työyhteisössäsi. Haastan kaikki mukaan takoisiin, jossa rakennetaan työyhteisöjä, joissa on vara loistaa ja välillä kompastua, jossa jakaminen on osa yhteisöllisyyttä. Asiantuntijuus syntyy jakamisesta.
Kiitos positiivisuudesta :)
PoistaTästä pellenä olemisesta tuli mieleen muutaman vuoden takainen episodi. Meillä oli silloin pienryhmässäni todella rankkoja asioita ja työ tuntui hirvittävän raskaalta. Vastapainoksi heitimme usein tiimiläisten kanssa aika hurttia huumoria ja nauroimme välillä hyvinkin äänekkäästi päiväkahvilla. Tästä suivaantuneena eräs kollega teki meistä valituksen esimiehelle (nauramme liian isoon ääneen...). Onneksi esimies oli sitä mieltä, että naurakaa naiset, kyllä maailmaan ääntä mahtuu!
VastaaPoistaMutta olet kyllä oikeassa tuossa koulujen kyräilykultturissa. Onneksi itse olen saanut tehdä ison osan työurastani tiimityötä, hyvin harvoin olen ainoa aikuinen luokassani. Meillä on myös eläköitymisen myötä tullut taloon paljon nuoria innostuneita opettajia ja olen kymmenessä vuodessa huomannut selvän kulttuurimuutoksen ilmapiirissä.
Olen myös työskennellyt työyhteisössä, jossa opettajien odotettiin toimivan tietyllä tavalla tai sai osakseen teräviä kommentteja tai arvostelua selän takana. Toimiva yhteistyö on tosiaan monen asian summa. Parhaimmillaan se on hirveän yksinkertaista, mutta pahimmillaan yksikin arvostelija voi onnistua pilaamaan koko työyhteisön hengen.
VastaaPoistaHarmillista on, että paikassa, jossa ei uskalleta tai haluta ottaa riskejä ja kenties tehdä itsestä pellejä, ei pääse tapahtumaan mitään kehitystä. Tällaisessa työyhteisössä me nuoret opettajat tukahdutamme intomme ja ideamme. Onneksi nykyään omassa työyhteisössäni ilmapiiri on sallivampi, ja itselläkin on enemmän rohkeutta toteuttaa omaa opettajuutta.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista